Arabimaissa naiset ovat ikimuistoisesti vyöttäneet itsensä ryhtyessään tanssimaan. Lantiota korostetaan, löysä mekko kiristetään näyttämään pienetkin liikkeet. Vyö tahi huivi antaa myös paremman tuntuman itselle. Pitkä kangassuikale käy silloin kun ei muuta ole, mutta säihkyvät helmet ja paljetit, heiluvat hapsut ja kilisevät metallikolikot luovat lisää tunnelmaa myös kun tanssitaan vain huvikseen perheen parissa.
Silmäniloa ja lantion korostusta
Ensimmäiset omat vyöni toin yli 25 vuotta sitten Kairosta, ja nykyään elätän itseni pääasiassa niiden maahantuonnilla (kts. edellinen blogikirjoitus).
Minulla oli joskus Studio Hennassa myynnissä muutama erä kansainvälisten toimittajien kautta tulleita kiinalaishuiveja – kivoja, kevyitä, paljettisia – mutta tuontatopaikkoja mahdoton selvittää. Niinpä palasin täysin egyptiläisiin lantiolla käytettäviin katseenvangitsijoihin (tähän voi joustavasti ajatellen laskea myös jämäpaloista itse ompelemani satunnaisvyöt). Tiedän missä ja miten ne tehdään, ja voin itse myös vaikuttaa malleihin ja tuotantoon.
Naisten kotityötä
Tuottamani huivit teetetään kotityönä. Kairon kauppias hankkii materiaalit ja kertoo mallit, ja naiset virkkaavat tai ompelevat koristeita kukin omaa tahtiaan kotonaan. Jollakulla tulee pari huivia päivässä, joku tekee saman viikossa, jos on pikkulapsia hoidettavana.
Usein isommat lapset auttavat esim. pujottelemalla helmet/paljetit lankaan, ja isommassa perheessä parhaat käsityöläiset virkkaavat ja muut hoitavat kotitöitä. Teetä kuluu, ja juttu luistaa.
Teelehdet pohjalle ja kiehuvaa vettä päälle, sokeria maun mukaan (paikalliset käyttävät paljon). Tätä kuluu useita lasillisia päivässä.
Hyvien tekijöiden löytäminen voi viedä vuosia, ja usein uusia tekijöitä tuleekin luotettujen käsityöläisten perheistä ja tuttavapiiristä. Satunnaiset tekijät eivät yleensä yllä samaan laatuun (Egyptissäkin on standardeja!), ja Kairon basaareilla näkeekin myös huonoa työtä ja materiaaleja.
Käsityöt ovat tekijöille riskitön tulonlähde: materiaaleihin ei tarvitse sijoittaa itse rahaa, ja palkkion saa heti huivin valmistuttua, eikä tarvitse odottaa huivien myyntiä tanssijoille. Riskin ottaa kauppias.
Egyptissä monet varsinkin iäkkäämmät ja alemmista sosiaaliryhmistä tulevat naiset vierastavat työskentelyä kodin ulkopuolella – jotkut eivät edes käy ulkona kuin ehkä hunnutettuina moskeijassa. Miehen velvollisuus on elättää perhe, mutta omaa rahaa on kiva saada. Oma kännykkä ja rahaa käyttää sitä on kaikilla toivelistalla, ja ehkäpä voi käydä siskon luona kylässä Aleksandriassa ylimääräisillä tienesteillä. Tai elättää perhettä jos isäntä huitelee muualla. Omat tulot tuovat vapautta.
Mounira virkka melayan keskikoristetta
So´ad, Zeinab, Mounira, Um Wagieh ja muut taiturit
Järjestin viimeisimmällä Kairon reissullani tapaamisen joidenkin huivintekijöiden kanssa pääasiallisen tavarantoimittajani Abdou Abd El Ghaffarin varastolla. Saatiin juteltua, kun Abdu toimi tulkkina, ja samalla rouvat hakivat materiaaleja ja toivat valmiita töitä. Abdun toimistolla ei ole isoja varastoja, koska hän toimii lähinnä tukkumyyjänä, mutta kaikki ovat tervetulleita käymään (sijatsee melko keskustassa Mansour-kadulla lähellä Saad Zaghloulin metroasemaa ja muistomerkkiä).
Umm Wagieh Abdun varastolla, sylissä uusin suosikkimelayani – kultaa ja hopeaa
Ryhmämme kokenein ja arvokkaimman oloinen rouva oli Umm Wagieh (tarkoittaa Wagiehin äiti, Egyptissä on perinteinen tapa kutsua naista vanhimman pojan nimellä), joka on tehnyt huiveja jo yli 35 vuotta. Hänen tyttärensä ovat myös mukana virkkaamassa huiveja, kaikki taitavia tekijöitä.
Umm Wagieh, Henna, Zeinab, So´ad ja Mounira
