Lankakerästä lantiolle – mistä huivini tulevat

Arabimaissa naiset ovat ikimuistoisesti vyöttäneet itsensä ryhtyessään tanssimaan. Lantiota korostetaan, löysä mekko kiristetään näyttämään pienetkin liikkeet. Vyö tahi huivi antaa myös paremman tuntuman itselle. Pitkä kangassuikale käy silloin kun ei muuta ole, mutta säihkyvät helmet ja paljetit, heiluvat hapsut ja kilisevät metallikolikot luovat lisää tunnelmaa myös kun tanssitaan vain huvikseen perheen parissa.

Silmäniloa ja lantion korostusta

Ensimmäiset omat vyöni toin yli 25 vuotta sitten Kairosta, ja nykyään elätän itseni pääasiassa niiden maahantuonnilla (kts. edellinen blogikirjoitus).

Minulla oli joskus Studio Hennassa myynnissä muutama erä kansainvälisten toimittajien kautta tulleita kiinalaishuiveja – kivoja, kevyitä, paljettisia – mutta tuontatopaikkoja mahdoton selvittää. Niinpä palasin täysin egyptiläisiin lantiolla käytettäviin katseenvangitsijoihin (tähän voi joustavasti ajatellen laskea myös jämäpaloista itse ompelemani satunnaisvyöt). Tiedän missä ja miten ne tehdään, ja voin itse myös vaikuttaa malleihin ja tuotantoon.

Naisten kotityötä

Tuottamani huivit teetetään kotityönä. Kairon kauppias hankkii materiaalit ja kertoo mallit, ja naiset virkkaavat tai ompelevat koristeita kukin omaa tahtiaan kotonaan. Jollakulla tulee pari huivia päivässä, joku tekee saman viikossa, jos on pikkulapsia hoidettavana.

Usein isommat lapset auttavat esim. pujottelemalla helmet/paljetit lankaan, ja isommassa perheessä parhaat käsityöläiset virkkaavat ja muut hoitavat kotitöitä. Teetä kuluu, ja juttu luistaa.

Teelehdet pohjalle ja kiehuvaa vettä päälle, sokeria maun mukaan (paikalliset käyttävät paljon). Tätä kuluu useita lasillisia päivässä.

Hyvien tekijöiden löytäminen voi viedä vuosia, ja usein uusia tekijöitä tuleekin luotettujen käsityöläisten perheistä ja tuttavapiiristä. Satunnaiset tekijät eivät yleensä yllä samaan laatuun (Egyptissäkin on standardeja!), ja Kairon basaareilla näkeekin myös huonoa työtä ja materiaaleja.

Käsityöt ovat tekijöille riskitön tulonlähde: materiaaleihin ei tarvitse sijoittaa itse rahaa, ja palkkion saa heti huivin valmistuttua, eikä tarvitse odottaa huivien myyntiä tanssijoille. Riskin ottaa kauppias.

Egyptissä monet varsinkin iäkkäämmät ja alemmista sosiaaliryhmistä tulevat naiset vierastavat työskentelyä kodin ulkopuolella – jotkut eivät edes käy ulkona kuin ehkä hunnutettuina moskeijassa. Miehen velvollisuus on elättää perhe, mutta omaa rahaa on kiva saada. Oma kännykkä ja rahaa käyttää sitä on kaikilla toivelistalla, ja ehkäpä voi käydä siskon luona kylässä Aleksandriassa ylimääräisillä tienesteillä. Tai elättää perhettä jos isäntä huitelee muualla. Omat tulot tuovat vapautta.

Mounira virkka melayan keskikoristetta

So´ad, Zeinab, Mounira, Um Wagieh ja muut taiturit

Järjestin viimeisimmällä Kairon reissullani tapaamisen joidenkin huivintekijöiden kanssa pääasiallisen tavarantoimittajani Abdou Abd El Ghaffarin varastolla. Saatiin juteltua, kun Abdu toimi tulkkina, ja samalla rouvat hakivat materiaaleja ja toivat valmiita töitä. Abdun toimistolla ei ole isoja varastoja, koska hän toimii lähinnä tukkumyyjänä, mutta kaikki ovat tervetulleita käymään (sijatsee melko keskustassa Mansour-kadulla lähellä Saad Zaghloulin metroasemaa ja muistomerkkiä).

Umm Wagieh Abdun varastolla, sylissä uusin suosikkimelayani – kultaa ja hopeaa

Ryhmämme kokenein ja arvokkaimman oloinen rouva oli Umm Wagieh (tarkoittaa Wagiehin äiti, Egyptissä on perinteinen tapa kutsua naista vanhimman pojan nimellä), joka on tehnyt huiveja jo yli 35 vuotta. Hänen tyttärensä ovat myös mukana virkkaamassa huiveja, kaikki taitavia tekijöitä.

Umm Wagieh, Henna, Zeinab, So´ad ja Mounira
Facebook
Google+
https://www.studiohenna.fi/blogi/tanssitarvikkeet/lankakerasta-lantiolle-mista-huivini-tulevat/

Mikä huivissa maksaa?

Studio Hennassa on varastossa n. 40 eri mallia lantiohuiveja ja vöitä

Nykyään polveni heikennyttyä tanssinopettajan ura on jäänyt taa, ja elätän itseni ja osuuteni perheestä yksinomaan tanssitarvikkeiden ja musiikin myynnillä. Tässä viimevuotinen kirjoitelmani tuotteiden hinnanmuodostuksesta, huivien tekijöistä tulossa myöhemmin juttua 🙂

Mikä huivissa maksaa?  (artikkeli on julkaistu Ishtar-lehdessä 2016)

Aina toisinaan ihmetellään yrittäjän hillittömiä katteita kun hän myy 5 euron huivin 20 eurolla.

Laskeskelin huvikseni ja hyödykseni viime vuoden liiketoiminnan menojen osuuksia. Josko vielä opettelisi käyttämään tietokoneohjelman ihmeellisyyksiä.

Tämä jako ei muodosta suoraan minkään tuotteen hintaa, vaan siinä on sekä paremmalla katteella olevat tavarat että ne jotka olen myynyt pois huomattavasti alle hankintakulujen (niitä oli viime vuonna aika paljon, mikä nostaa hankintakulujen osuutta koska nehän eivät pienentyneet). Joka vuosi on erilainen, ja joka yrittäjän kakku erilainen.

lantiohuivini teetetään Egyptissä, juttu niiden tekijöistä tulossa myöhemmin

Jotain suuntaviittaa sentään tulee siihen, mikä siitä 5 euroa Kairossa maksavasta huivista tekee täällä 20 euron hintaisen.

Facebook
Google+
https://www.studiohenna.fi/blogi/tanssitarvikkeet/mika-huivissa-maksaa/

Kuinka kaikki alkoi…

Koukussa ensi kuulemalta. Ja katsomalta.

Iloa, menoa, ja kiehtova musiikki.

Itämaisen tanssin esitys oli virkistävä elämys käytyäni muutaman kerran kuntojumpassa toteamassa, ettei jumputijumputi-musiikki innosta minua liikkumaan – ainakaan ilman sytyttävää seuralaista.

Oli syksy 1990. Olimme tulleet perheen voimin Helsingistä entiseen kotikaupunkiini Jyväskylään, muksut ja mies jäivät vanhempieni hoteisiin, ja minä läksin katsastamaan paikallisessa messuhallissa olevaa naistapaamista. Kirjojen selailun ja tuttujen kanssa juttelun jälkeen oli tarjolla kaikkea työpajoista prinsessahierontaan. Päädyin katsomaan itämaisen tanssin esitystä. Iloa, menoa, ja kiehtova musiikki!

Tanssijana oli Kaija Lipiäinen Lahdesta. Menin juttelemaan esityksen jälkeen hänen kanssaan, ja kysyin kuinka kauan hän oli harrastanut. Kaksi vuotta. WAU! Myöhemmin olen todennut, että jotkut vaan on lahjakkaita 🙂

Innokas uusi yhdistys Seitsemän Hunnun Tanssi ry. esitteli toimintaansa tuolla messuilla, ja tarjolla oli esitysten lisäksi mm. näytetunti. Tästä ensimmäisestä tunnistani muistan vain piirissä menon niin, että yritti samalla kiertää lantiotaan. Onnekseni siihen aikaan ei ollut videokameroita joka taskussa, itsensä näkeminen videolla kun ei yleensä lainkaan vastaa sitä ihanaa, euforista olotilaa mikä tanssista voi tulla myös tällaiselle koululiikunnan henkisesti vammauttamalle epäliikkujalle.

Olen myöhemmin tavannut muitakin, joille musiikki on antanut kipinän itämaisen tanssin pariin. Suomen ”ensimmäinen opettaja” Eva Hemming, silloinen steppiopettaja, oli New Yorkissa eräässä tanssikoulussa ollessaan kuullut oven takaa erikoista musiikkia, ja päätynyt Serena Wilsonin oppiin. Espanjalainen Nesma taas oli tarvinnut musiikkia teatteriproduktioon, ja saanut Madridissa jostain arabilähetystöstä Um Kalsoumin levyn.

ensimmäinen itse tehty puku, silkkikangas ja lisukkeet hankittu ensimmäiseltä Kairon matkalta

Siispä tanssitunnille! Tuskin maltoin odottaa uuden harrastuksen alkua, ja selasin vuoden vaihteessa Hesarin ilmoituksia. Elettiinhän vielä painetun sanan valta-aikaa, koteihin internet alkoi hivuttautua vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Parin puhelun (ei ollut vielä sähköpostejakaan) jälkeen päädyin sunnuntaisin oleville tunneille, mikä sopi parhaiten osittaisessa vuorotyössä olevalle pikkulasten äidille. Sirke Seppänen oli aloittanut opettamisen syksyllä, ja nyt hänen uusi alkeisryhmänsä sai mukaansa sinnikkään mutta kankean minäni.

Olkoon mottoni ”ajoittain tunnen itseni kauniiksi vaikka peili muuta väittäisi” (tuntemattoman oppilaan lausahdus 7 hunnun tanssi ry:n n. v.-90 keräämistä harrastajien kommenteista)

Syksyllä matkasin sitten ensimmäistä kertaa Kairoon, mutta siitä myöhemmissä jutuissa.

Facebook
Google+
https://www.studiohenna.fi/blogi/historia/kuinka-kaikki-alkoi/